Arabien propagointi Israelista on törkeätä alla olevan lainauksen valossa. Tietenkin edellyttäen, että alla oleva "copy-paste", jonka tein, on totta.
Eri puolilla maailmaa on islamia tunnustavien väestöjen käytös hyvin samanlaista. Ensin muu ei-islamilainen-porukka perustaa asutuksen, sitten sinne tulee islamilaisia leveämmän leivän perässä, jonka toiset ovat luoneet. Sitten vallataan reviirit itselle ja koetetaan karkottaa vääräuskoiset.
Juuri näin kävi Beirutissa. Kukaan ei mieti, islamin osuutta.
vrt tähän linkkiin:
http://ihmisoikeus.blogspot.com/2010/06/muslimit-haativat-kristityn-vahemmiston.html
Samaa yritettiin Israelissa.
Ensin Israel oli autio 1800-luvulla, aivan kuten VT oli ennustanut. Massiivinen %-lukema ns. "palestiinalaisista" ei edusta mitään muuta kuin juutalaisten elintasosta osingoille tulleita arabimaahanmuuttajia. Kun aika oli kypsä, haluttiin hävittää juutalaisuus maasta, jossa nimenomaa juutalaiset olivat ahkeroineet ja tehneet maan niin mielenkiintoiseksi.
1767 Th.Shaw: Travels and Observations Relating to Several Parts of Barbary and the Levant, London: "maassa ei ollut asukkaita jotka olisivat viljelleet sen hedelmällistä maaperää".
1787 C.F.Volnay: Travels through Syria and Egypt in the years 1783, 1784 and 1785. London: "maa oli raunioitunut ja autioitunut."
1844 A. Keith: The Land of Israel, Edinburgh: "Volnayn aikana maa ei vielä ollut saavuttanut autioitumisen ja väestökadon viimeistä astetta."
1865 H.B. Tristam: The Land of Israel: A Journal of Travels in Palestine. London: "... sekä pohjoisessa että etelässä Sharonin tasankoa maanviljely on loppumassa ja kokonaiset kylät ovat häviämässä nopeasti. Vuodesta 1838 lähtien vähintään 20 kylää on tällä tavoin hävinnyt kartalta beduiinien toimesta ja kiinteä väestö poistunut pysyvästi."
1867 Samuel Langhorn Clemens (Mark Twain):"Palestiina istuu säkissä ja tuhkassa, autiona ja kurjana. Nasareth on hylätty. Jeriko on raunioitunut. Kulkiessani Bethlehemissä ja Betaniassa ei mikään muistuta siitä että Vapahtaja on joskus niillä seuduilla käynyt. Köyhyys, kurjuus ja suorastaan säälittävät olosuhteet ovat ainoat näkyvät inhimillisen elämän ilmentymät. Koko valtava Jizreelin tasankokin on aivan autiona. Ei ainuttakaan kylää, vain muutamien vaeltelevan beduiiniperheen pari telttaa koko 60 mailin matkalla."
Vuonna 1881 juutalaisten paluumuuton alkaessa Palestiinaan, alueella eli hajallaan olevilla rutiköyhillä maatiloilla, kyläpahasissa sekä muutamassa kaupungissa pieni määrä juutalaisia ja arabeja. Vielä v 1913 A.A.Granfeldt kirjassaan "Pyhä Maa", jonka aineisto oli pääasiallisesti 1800 -luvun loppupuolelta ja ennen I maailmansotaa kirjoittaa : "Olemme nähneet rauniokyliä, hylättyjä viljelysmaita ennen täällä vallinneiden parempien päivien todistuksena. Maata viljelevät fellahit ovat lukumärältään vähäisiä ja maaseutu on harvakseen asuttu, vaikka se oikein viljeltynä elättäisi kymmeniä kertoja lukuisamman väestön kuin sen nykyinen on. Mitään kirjallisia tai historiallisia todisteita siihen että maakansa, fellahit, olisivat perintöoikeutettuja maahan ei ole olemassa. Juutalaisten oikeudet maahan ovat verrattomasti selvempiä ja sitä paitsi aivan erikoista laatua. Olot maassa muuttumistaan muuttuvat, arabialaisen kansanaineksen rinnalle on tullut runsaasti eurooppalaisia, venäläisiä ja paljon juutalaisia, armenialaisia ja väkeä muista Lähi-idän maista. Jos kehitys saa jatkua tähän suuntaan häiritsemättä ei kestäne kauaa ennen kuin maan nykyiset alkuasukkaat, suhteellisesti harvalukuiset fellahit ja beduiinit, osittain vetäytyvät syrjään ja sulautuvat uusiin asukkaisiin.
Vuodelta 1913 peräisin oleva silminnäkijän kuvaus Välimeren rannikon kunnosta on tällainen (Report of the Palestine Royal Commission, Chapter 9, § 43, vuodelta 1937): "Gazasta pohjoiseen johtava tie oli vain kesäkäyttöinen polku, jota pystyttiin liikennöimään vain kameleilla ja kärryillä. Appelsiinilehtoja, hedelmätarhoja ja viini-istutuksia ei ollut nähtävissä kuin vasta Javnen kylään saavuttaessa (juutalaisasutus). Yhdessäkään kylässä tällä alueella ei ollut käytettävissä vettä kasteluun. Talot olivat savesta. Yhdessäkään majassa ei ollut ikkunoita. Aurat olivat puusta. Sadot olivat hyvin pieniä. Kylien saniteettiolosuhteet olivat hirvittävät. Kouluja ei ollut. Lapsikuolleisuus oli erittäin korkea. Jaffan pohjoispuoleinen alue käsitti kaksi selvästi erotettavaa osaa, itäisen osan vuoriston suuntaan, tasoltaan samankaltaisen kuin Gaza-Jaffa alue ja läntisen alueen, meren suuntaisen, joka oli lähellä autiomaata. Kylät tällä alueella olivat harvalukuisia ja niukasti asuttuja. Useiden kylien rauniot sijaitsivat hajallaan tällä alueella, asukkaitten malarian vuoksi tyhjilleen jättäminä."
Samantapaisia raportteja on olemassa myöskin Palestiinan muista osista, mm. Jizreelin entisistä malariasoista ja Hulen laakson rämeistä.
Valtaosa Palestiinan arabeista tuli maahan vasta vuoden 1882 jälkeen eli sen jälkeen kun juutalaisten paluumuutto alkoi. Juutalaisten mukanaan tuomat edellytykset korkeammasta elintasosta, moderni maanviljelystapa, orastava teollistuminen, terveydenhoidon ja muiden sosiaalisten palvelujen voimakas kehittäminen maassa muodostuivat suureksi houkutukseksi näille puolipaimentolaisina köyhissä naapurimaissa eläneille arabeille. Vastaavia olosuhteita, joita juutalaiset ja britit maassa loivat ei ollut tarjottavana millään muulla maalla koko Lähi-idässä.
Esco Foundation for Palestine, Inc.: A Study of Jewish, Arab and British Politics, New Haven 1947 toteaa: "Tämän päivän asukkaat Palestiinassa eivät hetikään kaikki ole maan vanhojen kanta-asukkaitten jälkeläisiä eivätkä myöskään valtaosaltaan Palestiinan arabivalloittajien (vv 638 - 1099 jKr.) jälkeläisiä. Viranomaiset ovat sitä mieltä, että se Palestiinan maalaisväestö joka on saattanut olla vanhojen kanta-asukkaiden jälkeläisiä, oli 1800-luvulla lukumäärältään suuresti vähentynyt. Tämäkin vahvistaa aiemmat raportit alueelta."
Paluumuutto
Palestiinaan tapahtuvan juutalaisen paluumuuton ensimmäinen vaihe ajoitetaan yleisesti vuoden 1881 tienoille. Juutalaisia oli kuitenkin aina asunut maassa, toisinaan enemmän toisinaan vähemmän, riippuen olosuhteista ja maan hallintovallasta. Vuoden 1897 ensimmäisessä sionistikongressissa Baselissa alettiin paluumuuttoa varsinaisesti organisoida.
Laajempana käsitteenä koko Lähi-idän merkitys oli muuttunut ratkaisevasti vuoden 1869 jälkeen, jolloin ranskalaisten rakentama Suezin kanava valmistui. Brittiläinen imperiumi sai määräysvallan Suez Canal Companyssä. Kanavasta itään päin oleva alue, Suur-Syyria johon myös Palestiina laskettiin kuuluvaksi oli vielä ottomaanien imperiumin hallussa. Kanavan avaaminen lisäsi sekä juutalaista että arabialaista väestöä alueella. Juutalaisten maahanmuuttoa vauhdittivat paitsi yhä lisääntyvät vainot tsaarien Venäjällä, myös vastaperustetun The Jewish Agencyn tukema asutustoiminta. Maata juutalaisten kansalliskotia varten ostivat Palestine Jewish Colonization Association (PJCA) sekä Palestine Land Development Corporation (PLDC). Vuonna 1901 oli myös perustettu Jewish National Fund keräämään maaostoja varten pääomaa. Nämä organisaatiot suorittivat maahankintoja, joista n. 90 % ostettiin suurmaanomistajilta, loppu jakaantui tasaisesti pienomistajien ja Turkin hallituksen välille.
"Arabiväestön määrä nousi edelleen ilmiömäisesti johtuen runsaasta arabien laittomasta maahanmuutosta erikoisesti Syyrian alueelta, sekä arabien hyvinvoinnin kasvusta juutalaisen asutuksen lisääntymisen myötä. Samoin vaikutti monet niiden tarjoamat uudet työmahdollisuudet." (J.Parker: A History of Palestine from 135 A.D. to Modern times, sivu 320, Lontoo 1949).
Vuonna 1881 paluumuuton alkaessa maanomistus oli muutamien kymmenien arabifeodaaliruhtinaiden, suurmaatilanomistajien hallussa. Turkin imperiumilla oli hallitusvalta. Juutalaiset toivat tullessaan kollektiivisen "kibbutsi" käsitteen jossa yhteisö hoiti ja viljeli tilaa, ja sai siitä myös tarpeellisen elantonsa. Järjestelmä oli selkeästi yksilön kannalta parempi kuin maaorjuuteen perustuva feodaalisysteemi. Juutalaisten ostaessa yhä enemmän maata ja heidän määränsä lisääntyessä Palestiinassa alkoivat myös arabit muuttaa sinne lisääntyvässä määrin. Muutto houkutteli, koska juutalaiset onnistuivat vähitellen parantamaan maan tuottavuutta uudenaikaisilla menetelmillään. Kuitenkaan juutalainen maanomistus ei vuoden 1901 lopulla ollut enempää kuin 5-6% maan koko alasta, ja hinnat jotka maasta maksettiin olivat noin 10-kertaiset yleiseen hintaan verrattuna. Ei siis ollut ihme, että arabimaanomistajat jonottivat PJCA:n ja PLDC:n ovilla rikastuakseen kertaheitolla.
Suurmaanomistajat eivät sinänsä sulattaneet alkuunkaan juutalaista uutta systeemiä, jolla rämeiköt ja autioituneet maat saatiin viheriöimään ja joka sai aikaan sen, että vuokraviljelijät - fellahit - joutuivat väistämättä vertaamaan omaa vuosisataista maaorjuuttaan uuteen rinnakkaisjärjestelmään. Silti nämä feodaaliherrat ahneuksissaan myivät hanakasti sekä autioituneita että viljelyskelpoisiakin maitaan juutalaisille, jotka puolestaan joutuivat maksamaan kiskurihintoja. Sitä mukaa kun suurmaanomistajat myivät maitaan, joutuivat samoja maita viljelleet vuokraviljelijät maattomiksi. Luku- ja kirjoitustaidoton maanviljelijäluokka sai sen jälkeen kuulla, että maahan muuttajat olivat riistäneet heiltä maata ja oikeuksia. Tältä pohjalta ja näistä motiiveista syntyivät ensimmäiset järjestelmälliset terroriteot ja iskut juutalaisia kibbutseja vastaan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa (I MS 1914-18).
I Maailmansota
Ensimmäinen maailmansota puhkesi 1914 ja ottomaaninen imperiumi asettui tukemaan keskusvaltoja, Saksaa ja Itävalta-Unkaria ja kehotti muslimiväestöään asettumaan Jihadiin, pyhään sotaan, liittoutuneita, Englantia, Ranskaa ja Venäjää vastaan. Joulukuussa 1917 brittikenraali Allenbyn johtamat joukot valtasivat Jerusalemin, 10 kk myöhemmin liittoutuneet vyöryivät Damaskoon ja lokakuun 30. päivä 1918 turkkilaiset joutuivat pyytämään aselepoa. Neljä vuosisataa kestänyt turkkilainen ottomaanivalta oli hajonnut. Suur-Syyria, johon Palestiinakin laskettiin kuuluvaksi, oli vallattu. Kun englantilaiset valtasivat maan turkkilaisilta ottomaaneilta v 1917, oli maan juutalaisväestö noin 100 000 henkilöä.
Sodan alussa britit etsivät liittolaisia arabeista ja löysivät sopivaksi neuvotteluosapuoleksi Mekan ja Medinan sharifin Husain ibn Alin sekä tämän pojat Feisalin ja Abdullahin. Vastalahjaksi tuestaan Husain vaati lupausta arabien itsenäisyyspyrkimyksille ja sen tiimoilta alkoikin kirjeenvaihto Husainin ja Iso-Britannian ylikomissaarin, McMahonin välillä. Heinäkuun 14.päivä 1915 Husain lähetti briteille kirjeen Kairoon. Siinä hän ehdotti jakoa suunnilleen seuraavaa aluetta koskevaksi: raja pohjoisessa ja idässä kulkisi suunnilleen nykyisen Turkin ja Iranin rajoja myötäillen sekä sieltä Persianlahden kautta Intian valtameren rantaan, josta Aden pois lukien Punaiselle merelle ja sieltä Välimerelle. Vastauskirjeessään 24. lokakuuta McMahon ilmoitti Iso-Britannian olevan periaatteessa valmis neuvottelemaan ko. alueesta Husainin ehdotuksen pohjalta. Pois luettaisiin kuitenkin ne osat Suur-Syyriaa jotka ovat länteen Damaskos, Homs, Hama ja Aleppo -linjalta. McMahon katsoi, että alue ei ollut puhtaasti arabien asuttamaa (ts. siellä asui juutalaisia) eikä hän voinut muutoinkaan sopia asiasta tietäen, että samanaikaisesti oltiin aloitettu jo ranskalaisten kanssa neuvottelut heidän intresseistään.
Sodan lopputuloksen jo häämöttäessä olivat liittoutuneet aloittaneet neuvottelut alueiden jakamisesta sodan jälkeen. Luonnollisesti kaikki neuvottelut olivat epävirallisia, mutta kuitenkin neuvoa-antavia. Toukokuussa 1916 saatiin aikaan ensimmäinen vakavaksi luonnehdittava yritys aluejaoksi. Tätä luonnosta kutsuttiin Sykes-Picot sopimukseksi. Sen mukaan Suur-Syyria ja Irak jaettaisiin brittiläisiin ja ranskalaisiin etupiireihin ja Palestiina jätettäisiin kansainväliseen hallintaan, jossa edellisten lisäksi olisivat osapuolina Venäjä sekä Mekan sharifi Husain. Britit saisivat Haifan ja Acren satamat kontrolliinsa.
Taistellessaan 1. maailmansodan voitosta britit katsoivat myös ensiarvoisen tärkeäksi saada maailman juutalaisten tuki puolelleen. Venäjän juutalainen biokemisti Chaim Weizman oli vaikuttanut ratkaisevasti savuttoman ruudin kehitykseen, ja siten osaltaan brittien voittoon. Yksityisesti Weizman kävi merkittäviä neuvotteluja juutalaisten kansalliskodin saamiseksi sekä Lloyd Georgen että James Arthur Balfourin kanssa. Joulukuussa 1916 edellisestä tuli Englannin pääministeri ja Balfourista ulkoministeri. Neuvoteltuaan johtavien sionistien kanssa heidän asianajajanaan toiminut lordi Rothschild luovutti Balfourille sionistien esityksen brittihallituksen julistukseksi. Tämän esityksen seurauksena britit tunnustivat Palestiinan juutalaisten kansalliskodiksi. Vastauskirjeensä Rotschildille ulkoministeri Balfour antoi 2.11.1917. Tämä kirje tunnetaan ns. Balfourin julistuksena. Se oli alkujaan luonteeltaan yksityinen, mutta Kansainliitto hyväksyi sen kahdesti - ensin 1920 ja sitten asiaan liittyvien tarkistusten myötä 1922.
Balfourin julistus 2.11.1917:
"Minulla on suuri ilo esittää Hänen Majesteettinsa hallituksen nimissä Teille seuraava juutalaisten sionistien pyrkimyksiin kohdistuvan myötätunnon julistus. Se on esitetty hallitukselle ja on sen hyväksymä. Hänen Majesteettinsa hallitus näkee mielellään, että Palestiinaan perustetaan juutalaisille kansallinen turvapaikka, ja ponnistelee helpottaakseen tämän päämäärän saavuttamista pitäen samalla selvänä, ettei tehdä mitään mikä voi loukata Palestiinassa nykyään olevien ei-juutalaisten yhteiskunnallisia ja uskonnollisia oikeuksia tai juutalaisten nauttimia oikeuksia ja heidän poliittista asemaansa muissa maissa. Olisin kiitollinen, jos voisitte saattaa tämän julistuksen sionistijärjestön tietoon. Allekirjoitus Arthur James Balfour."
Ensimmäisen maailmansodan aikana oli siis tehty kolme Palestiinan alueeseen kokonaan tai osittain liittyvää sopimusta tai siihen viittaavaa luonnosta.
1. McMahon-Husain sopimus 1915, joka arabialaisen tulkinnan mukaan on samalla lupaus itsenäisestä arabialaisesta Palestiinasta.
2. Sykes-Picot sopimus, jossa Palestiina jätettäisiin kansainväliseen valvontaan ja briteille Haifa ja Akko.
3. Balfourin julistus, jossa juutalaisille luvataan kansallinen koti Palestiinassa. Vain tämä viimeksi mainittu oli Iso-Britannian hallituksen ja myöhemmin Kansainliiton tunnustama.
Mielenkiintoinen episodi tässä yhteydessä on se, että maksukyvytön Turkin valtio myönsi lordi Rotschildille koko Palestiinan juutalaisten kansalliseksi kodiksi hänen aiemmin Turkille myöntämänsä lainan korvaukseksi. Palestiina kokonaisuutena on siis kertaalleen ostettu juutalaisille kotimaaksi myös tällä tavoin.
Tuohon aikaan arabien näkökannat olivat varsin rohkaisevat. Kun 2.12.1917 Lontoon Covent Gardenissa oli sionistien massakokous Balfourin julistuksen kunniaksi, toi kaksi arabiedustajaa kokoukselle tervehdyksensä. Käskynhaltija Husseinin sanomalehti Mekassa tervehti juutalaisten luvattua paluuta Palestiinaan kirjoittamalla heistä "maan alkuperäisinä poikina, joista heidän arabiveljensä tulevat hyötymään niin materiaalisesti kuin henkisestikin".
I Maailmansodan jälkeinen aika
Osallistuminen I maailmansodan voittoon ja sen myötään tuoma arabikansojen herännyt itsetunto 400 vuoden alamaisuusaseman jälkeen, sekä Balfourin julistuksen arvovalta saivat aikaan vielä erään yhteisen julistuksen (Weitzman-Feisal). Vaikka arabit eivät olleet yhtenäinen kansa, vaan joukko hajallaan asuvia heimoja, oli heillä keskuudessaan kuitenkin selkeitä johtohahmoja. Toinen Husainin pojista, Feisal oli niiden arabien tunnustettu johtaja jotka saivat poliittisen riippumattomuuden I maailmansodan jälkeen. Ne sopimukset ja neuvottelut jotka lopullisesti jäivät voimaan ja sen tosiasian tunnustaminen, että arabit saivat itsemääräämisoikeutensa ainoastaan liittoutuneiden avulla olivat pohjana tälle ns. Weizmanin-Feisalin sopimukselle. Se allekirjoitettiin vain parisen kuukautta turkkilaisten antauduttua. Niin muodoin sen pätevyys oli kiistaton, eikä sitä ole milloinkaan kyseenalaistettukaan. Sopimusteksti 3.1.1919 on seuraava:
1. artikla
Sydämellisen hyväntahtoisuuden ja ymmärtämyksen tulee ohjata kaikkien arabivaltioiden ja Palestiinan suhteita ja sitoumuksia, ja tätä varten on kummankin maan alueille (ts. perustettavaan arabivaltioon ja juutalaisvaltioon) asetettava ja siellä ylläpidettävä sekä arabialaisia että juutalaisia asianmukaisesti valtuutettuja edustajia.
2. artikla
Palestiinan perustuslakia ja hallintoa luotaessa ryhdytään kaikkiin sellaisiin toimenpiteisiin, jotka antavat parhaat takeet Britannian hallituksen ns. Balfourin julistuksen toteuttamiseksi.
3. artikla
Ryhdytään kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin juutalaisten laajamittaisen Palestiinaan muuton rohkaisemiseksi ja kannustamiseksi sekä juutalaisten maahanmuuttajien mahdollisimman nopeaksi sijoittamiseksi maahan tiheämmän asutuksen ja voimaperäisen maanviljelyn avulla. Samalla suojellaan arabialaisten talonpoikien ja vuokraviljelijöiden oikeuksia ja autetaan heitä edistämään taloudellista kehitystään.
Seuraavissa pykälissä korostetaan lähinnä juutalaisten ja muhamettilaisten uskonnollisia oikeuksia, sekä perustettavien valtioitten yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa.
Kaksi kuukautta myöhemmin emiiri Feisal kirjoitti juutalaiselle professori Felix Frankfurterille seuraavasti (lainauksia): "Toivotamme juutalaiset sydämellisesti tervetulleiksi kotiin. Työskentelemme yhdessä uuden ja paremman Lähi-idän luomiseksi, ja meidän kaksi liikettämme täydentävät toisiaan. Juutalainen liike (sionismi) on kansallinen eikä imperialistinen. Meidän liikkeemme on myöskin kansallinen eikä imperialistinen. Syyriassa on tilaa meille molemmille. Luulen todellakin, ettei toinen voi menestyä ilman toista."
Edelleen sopimusteksti mainitsee, että juutalaisvaltion nimeksi tulee "Eretz Yisrael", Israelin Maa. Tuolloin sen rajat käsittivät koko brittiläisen mandaattialueen. Siis senkin alueen, joka nykyään tunnetaan Jordanian nimellä. Nämä olivat tuolloin tunnustetut ja hyväksytyt tosiasiat. Arabeille juutalaisalueen sisällä taattiin uskonnolliset ja kansalaisoikeudet, mutta kansallinen itsemääräämisoikeus kuului yksin ja vain yksin uudelle juutalaisvaltiolle. Tämä oli se alueellisesti itsenäiseksi juutalaisvaltioksi tarkoitettu osa (Palestiina) Suur-Syyriaa, jonka Kansainliitto hyväksyi juutalaiseksi kansalliskodiksi Balfourin esittämänä ja Iso-Britannian hallituksen vahvistamana sekä vuonna 1920 että vuonna 1922.
Hyväksyessään v. 1920 kokouksessaan mandaattialueen juutalaisten tulevaksi kansalliskodiksi Kansainliitto julkaisi lausunnon, jonka esipuhe alkoi seuraavasti: 1.artikla: "Täten tunnustetaan juutalaisen kansan historiallinen yhteys Palestiinaan, sekä ne perusteet joiden nojalla heille luodaan uudelleen kansallinen koti tuohon maahan". Tämän ja näiden tehtyjen sopimusten ja päätösten mukaisesti juutalaiset aloittivat laajamittaisen maahanmuuton.
Weizman-Feisalin sopimuksen eräässä lisäartiklassa mainittiin myös että koko sopimus olisi mitätön, mikäli se ei sellaisenaan ja täydellisenä toteutuisi ja riippumatonta arabialaista valtiota ei synnytettäisi juutalaisvaltion rinnalle. Tämä vaade toteutui jo niinkin aikaisin kuin v. 1922, jolloin Iso-Britannia vastoin Balfourin julistusta, Kansainliiton hyväksyntää ja juutalaisten protestointia erotti mandaattialueestaan 84 530 neliökilometrin laajuisen osan ja nimesi sen Transjordaniaksi. Arabeille ja eritoten Palestiinan arabeille, jotka jäivät maattomiksi ja kodittomiksi aiemmin tehtyjen maakauppojen jälkeen, oli nyt osoitettu kolme kertaa suurempi kansallinen koti kuin se mistä he olivat luopuneet. Transjordania (nyk. Jordania) oli brittien toimesta pelkästään arabien omaksi maaksi tarkoitettu, jota Palestiina (Israel) ei koskaan ollut. Arabit siis saivat ruhtinaallisen kompensaation menetyksistään täysin ilmaiseksi, eräillä vieläpä bonuksena juutalaisten maanostajien rahat taskussaan. Ensimmäisen palestiinalaisvaltion johtoon emiiriksi nimitettiin Husainin poika Abdullah. Juutalaisvaltiokin näytti vielä tuolloin olevan piakkoin syntymässä.
Heinäkuussa 1922 myös USA:n kongressi hyväksyi Balfourin julistuksen, ja sen jälkeen Kansainliitto vahvisti Palestiinan mandaattialueeksi, Balfourin julistus siihen sisältyen. Mandaattihallintoa edellytettiin rohkaisemaan kaikin tavoin juutalaisten maahanmuuttoa yhteistyössä juutalaisten organisaatioitten kanssa. Englanti, arabia ja heprea tulisivat olemaan viralliset kielet.
Aika ennen II Maailmansotaa - II Maailmansota
Arabien itsenäisyyspyrkimykset koko Lähi-idän alueella saivat jatkuvasti lisää kannatusta, ja aseellinen taistelu nosti päätään miehittäjävaltoja vastaan. Vv. 1920-30 useiden satojen terrori-iskujen kohteina olivat juuri I maailmansodan voittajavaltiot. Myös juutalaisia vastaan hyökättiin jatkuvasti. Jatkuvat kapinat johtivat siihen että yksi toisensa jälkeen arabimaat saivat muodollisen riippumattomuutensa. Egypti 1922, Irak 1932 sekä Syyria ja Libanon 1941. Arabian niemimaan uudeksi valtiaaksi ja tulevan Saudi-Arabian kuninkaaksi julistautui Ibn Saud. Palestiinalaiskysymykseen hänellä ei ollut kiinnostusta. Sitä sen sijaan oli 1920-luvun arabien hengellisellä johtajalla, Jerusalemin suurmuftilla, Haj (hadzi) Amin el Husseinilla. Juutalaisvaltion perustaminen vastaavasti näytti lykkäytyvän epämääräiseen tulevaisuuteen.
Suurmufti Hussein oli sanan täydessä merkityksessä antisemiitti, juutalaisvastainen. Hän sovelsi taitavasti Koraania ja sen opetuksia ja vääristeli tarkoitushakuisesti historiaa lietsoessaan järjestelmällisesti juutalaisvastaista mielialaa. Tämä johti lopulta siihen mitä tänään käsitellään palestiinalaisongelmana. Muftin asema muslimikulttuurissa oli ehdoton, ja hänen nauttimansa arvonannon perimää yrittää kantaa samaan sukuun kuuluva Mohammad "Yasser Arafat" el-Husseini. Hänen isänsä oli mufti Aminin serkku.
Järjestelmällinen terrorismi sellaisena kuin se tänään käsitetään, alkoi muftin lietsomana huhtikuussa 1920. Tuloksena oli yli 200 haavoittunutta ja puolenkymmentä kuollutta. Vuonna 1921 juutalaisvainot lisääntyivät edelleen ja kuolonuhrien määrä kipusi jo lähelle 50:tä ja haavoittuneita oli liki 150. Juutalaiset puolustautuivat perustamalla organisaation jonka nimeksi annettiin Haganah. Se toimi vv 1920-30 vielä epävirallisena, maanalaisena puolustusjärjestönä, jonka toiminta oli keskusjohtoista ja maltillista. Vertailukohteeksi tulee nimittäin ottaa samoihin aikoihin perustetut radikaalimmat järjestöt Stern eli Lechi (lyhennyksenä heprean sanoista Lochamel Cherut Israel - Israelin Vapaustaistelijat) sekä Irgun eli Etzel, lyhennyksenä sanoista Irgun Zvai Leumi - Kansallinen Sotilaallinen Organisaatio. Nämä järjestöt käyttivät taistelussaan häikäilemättä myös terrorin keinoja, samoin kuin Makkabit.
Arabijohtajien valtaisasti liioiteltu propaganda juutalaisten suorittamista hirmutöistä - joita jossain määrin tapahtuikin - sai aikaan päinvastaisen reaktion kuin tarkoituksena ollut taisteluhengen nouseminen. Pääasiallisesti luku- ja kirjoitustaidoton arabiväestö joutui uskomaan sen, mitä he saivat kuulla ja mikä oli jo "puskaradion" välityksellä värittynyt alkuperäisestäkin hurjempiin mittasuhteisiin. Osassa arabiväestöä syntyi alitajuinen pelko juutalaisia kohtaan, ja niin eräs myytti jäi elämään. Pelko oli osittain tosiasioista lähtenyttä, mutta lopullisessa muodossaan kaukana todellisuudesta.
Suurmufti Amin el-Husseinin agitoimat juutalaisvastaiset terrori-iskut jatkuivat myös keskeytymättä. Selkeästi jatkuviksi terroriaalloiksi ne muodostuivat v. 1928 Jom Kippur -päivästä alkaen johtuen siitä, että mufti väitti juutalaisten pyrkivän häpäisemään islamin pyhiä paikkoja rukoillessaan Jerusalemissa Itkumuurilla. Runsas vuosi myöhemmin, elokuussa 1929 surmattiin yli 130 juutalaista ja noin 340 haavoittui Safadissa ja Hebronissa järjestetyissä iskuissa. Juutalaiset eivät suinkaan olleet muftin ainoa vihan kohde. Mandaattihallintoa pitävät britit olivat saaneet myös tulisieluisen arabin vihat päälleen, koska olivat suhtautuneet myönteisesti Balfourin julistuksen nojalla juutalaisen kansalliskodin perustamiseen ja pitivät yhä sen tyngästäkin kiinni (eli Länsi-Palestiinasta). Muftin viha ei ottanut laantuakseen, vaan natsien valtaannousun myötä hän etsi liittolaisuutta Adolf Hitlerin johtamasta Kolmannesta Valtakunnasta. Mitä juutalaiskysymykseen tulee, niin myötätuntoa ja käytännön kysymysten ratkaisumalleja jaettiin Berliinistä auliisti. Strategisesti sekä Saksa että Iso-Britannia olivat erittäin kiinnostuneita Palestiinan alueen hallinnasta, ja nämä enenevät natsisympatiat sekä lisääntyvät terroriteot saivat britit vihdoin ryhtymään voimatoimiin muftia vastaan. Niiden seurauksena mufti pakeni Berliiniin, jossa hän vietti natsien vieraana nelisen vuotta aina sodan loppuun saakka. Edeltävien lähes 20 vuoden ajan mufti oli organisoinut järjestelmällisen siviilisodan englantilaisia ja juutalaisia vastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että suurin osa muftin kostotoimista suuntautui arabiväestöön, joka oli uskaltautunut rauhanomaiseen rinnakkaiseloon juutalaisten kanssa. Irgun ja Stern juutalaisten ääriryhminä vastasivat voimaan voimalla, käyttäen myös terrorin keinoja. Sen saivat tuntea niin englantilaiset kuin arabitkin.
1920- ja 1930-luvuilla arabien aluevaatimukset kasvoivat jatkuvasti. Heille ei enää riittänyt edes se osa Palestiinasta, jonka britit olivat heille Kansainliiton päätöksen rikkomalla antaneet. Levottomuudet jatkuivat ja 1936 britit lähettivät jälleen uuden kuninkaallisen valvontakomitean analysoimaan tilannetta, myös uuden ja yhä voimistuneen natsiuhan huomioiden. Komitean aikaansaama raportti kulki nimellä Peel-komitean raportti ja sen loppulausumassa todettiin levottomuuksien syyksi nimenomaan arabien vimmattu halu saada oma riippumaton valtio vastoin sekä Balfourin että Kansainliiton julistuksia. Ohessa eräitä raportin huomautuksista:
"(Alunperin) sovittiin, että alue jolle kansallinen kotimaa perustetaan ulottuu yli koko historiallisen Palestiinan. Sionistit pettyivät katkerasti, kun Transjordania vastoin Kansainliiton hyväksymistä erotettiin pois tuosta alueesta. Tarkasteltaessa juutalaisten ja toisaalta arabien kansana kokemia kärsimyksiä on muistettava, että niitä ei voi verrata toisiinsa. Arabeilla on käytettävissä laajoja maa-alueita Lähi-idässä, kun taas juutalaisilta sulkeutuivat kaikki portit yksi toisensa jälkeen koko maailmassa. Siksi juutalaisen kansalliskodin perustaminen on oikeudenmukaisempi toimenpide, jonka takia sionistien vaatimukset syrjäyttävät arabien vaatimukset kansainvälisten kriteerienkin mukaan".
Peel-raportissa suositeltiin toisaalta juutalaisten maahanmuuton rajoittamista 12 000 henkilöksi per vuosi seuraavien viiden vuoden ajaksi, jolloin mandaattihallinto lakkautettaisiin. Juutalaisvaltio olisi lisäksi kutistunut vain 1/3 -osaan siitä, mitä se nykyään on. Arabit olisivat silti saaneet pitää koko Transjordanian kokonaan itsellään.
Peel-komitean ehdotukset saivat hyvin ristiriitaisen vastaanoton kummallakin puolella. Vaikka jotkut maltilliset arabijohtajat olisivat voineet ottaa suosituksen jatkoneuvottelujen pohjaksi, Arab Higher Committee hylkäsi sen suoralta kädeltä. Se vaati arabeille totaalista itsenäistä valtiota sisältäen sekä Länsi-Palestiinan että myös Transjordanian alueet. Britit myötäilivät yhä enemmän arabien vaatimuksia, ja rajoittivat voimakkaasti juutalaisten maahanmuuttoa vastoin tekemiään sopimuksia. Ottaen huomioon Saksassa julistetut järjestelmälliset vainot ja joukkoteloitukset, britit välillisesti myötävaikuttivat satojentuhansien juutalaisten murhaamiseen Euroopassa. Sekä juutalaiset että arabit hylkäsivät Peel-komitean suositukset. Juutalaiset siksi, että niiden hyväksyminen olisi pienentänyt heidän elintilaansa vieläkin enemmän kuin Palestiinan aiempi jako, arabit taas siksi että he halusivat kaiken. (Lontoossa 20.11.2000 haastateltu palestiinalaisten itsehallinnon opetusministeri Hanan Ashrawi vastasi kysymykseen, miksi palestiinalaiset eivät hyväksyneet Peelin komitean raporttia, joka olisi taannut heille nykyisen Jordanian koko alueen: "Se ei riittänyt silloin, eikä mikään neuvotteluratkaisu riitä nytkään. Emme ole kuten juutalaiset, vaan me olemme "Kaikki tai ei mitään -kansaa". Me haluamme KAIKEN, ja juutalaisvaltion pois Lähi-idästä.")
Huolimatta brittien farssinomaiseksi muuttuneesta Lähi-idän politiikasta tarjosi Jewish Agency liittoutuneille 30 000 miestä käsittäneen vapaaehtoisarmeijan Natsi-Saksaa vastaan. Siitä muodostettiin ns. juutalaisprikaati, joka taisteli oman sinivalkoisen Daavidin tähti -lipun alla. Vuonna 1942 toukokuussa vaati ylimääräinen sionistikokous seuraavaa:
- portit Palestiinaan avataan välittömästi
- Jewish Agencylle annetaan maahanmuuton kontrolli ja oikeudet aloittaa maan jälleenrakentaminen
- Palestiinasta muodostetaan juutalainen yhteiskunta demokraattisen mallin mukaisesti Balfour-julistuksen mukaan
Tämä nk. Biltmore -ohjelma edellytti arabeilta rauhanomaista rinnakkaiseloa, terrorismi ja sissisodankäynnit lopetettaisiin molemmin puolin. Mutta kaikki juutalaisetkaan eivät olleet ehdotuksen takana. Osa liberaaleista amerikanjuutalaisista toivoi kahden maan kansalaisia samaan valtioon, siis myös arabeja mukaan tasavertaisina juutalaisten rinnalle. Yhteistä ymmärrystä brittien kanssa ei tästäkään seurannut, vaan englantilaiset jatkoivat kiristyvää mandaattipolitiikkaansa huolimatta sekä arabien että juutalaisten terrorijärjestöjen iskuista. Marraskuussa 1945 juutalainen Stern-liiga murhasi brittiläisen ministeripresidentin, lordi Moynen Kairossa kostona maahan muuttamisen estämisestä.
Synkällä tavalla huvittavaa I ja II maailmansodan välisessä ajassa on se, että lopulta sekä arabit että juutalaiset vihasivat brittejä yhtä lailla. Juutalaiset vihasivat siksi, että britit kuristivat kerran toisensa jälkeen heidän tulevia elinehtojaan Palestiinassa, arabit taas siksi etteivät britit antaneet heille koko Palestiinaa.
Sodan jälkeen Eurooppa oli raunioina, Natsi-Saksan suuruudenhullun diktaattorin unelma tuhatvuotisesta valtakunnasta ja Neuvostoliiton hirmuvaltiaan Josef Stalinin vallanhimo olivat vaatineet lähes 60 miljoonaa kuolonuhria.
II Maailmansodan jälkeinen aika
Vuonna 1945 Saksa oli lyöty. Keskitysleireiltä selvinneet muutamat kymmenet tuhannet yli 6 miljoonasta juutalaisesta eivät tienneet minne mennä. Lähes kaikilta olivat omaiset ja sukulaiset kadonneet, kodit ja työpaikat menneet. Raunioitunut Eurooppa ei tarjonnut turvaa. Ainoana vaihtoehtona oli enää esi-isien maa, Palestiina. Huolimatta juutalaisten suunnattomista menetyksistä natsien tuhoamisleireillä ei brittien maahanmuuttopolitiikka lieventynyt kuin nimeksi. Englantilaiset eristivät Palestiinaan pyrkivät juutalaiset pääasiallisesti Kyprokseen varta vasten rakennettuihin internointileireihin, joita ympäröivät kolmimetriset piikkilanka-aidat. Samoin alkoi arabien vastarinta jälleen elpyä. Vaikka arabivaltiot olivat sodan kulun aikana sitoutuneet natseihin ja ylipäätään akselivaltoihin, käänsivät britit jälleen kerran kelkkansa. Öljyn himo sai britteihin vauhtia, ja ilman suurvaltojen asioihin puutumista olisi juutalaisvaltio todennäköisesti jäänyt kokonaan syntymättä. Vastarintaliikkeiksi ilmoittautuneet juutalaisten Irgun ja Stern jatkoivat säännöllistä brittienvastaista toimintaansa. 22.7.1946 räjäytettiin pommi brittiläisten joukkojen päämajassa King David Hotellissa Jerusalemissa, seurauksena 90 kuolonuhria. Menahem Beginistä julistettiin etsintäkuulutus 2000 punnan palkkioineen.
Yksi selkeä kulminaatiopiste palestiinalaisongelmaan sai syntysanansa näihin aikoihin. Arabivaltioiden liitto esitti joulukuussa 1946 Lontoon neuvotteluissa itsenäisen arabivaltion perustamista Palestiinaan viimeistään 31.12.1948 brittiläisen Valkoisen kirjan ehdotuksen mukaisesti. Arab Higher Committee oli lisäksi laatinut oman ehdotuksensa, jonka sisältö oli:
- kaikenlainen Palestiinan jako mitätöidään
- kaikki ulkomaiset joukot heti pois Palestiinasta
- sekä Balfourin julistus että Kansainliiton päätöslauselmat mitätöitävä välittömästi
- yritykset luoda juutalaisille kansallinen koti hylätään totaalisesti
- juutalaisten maahanmuutto keskeytetään ja maan myynti juutalaisille lopetetaan
- niille juutalaisille jotka ovat asuneet Palestiinassa ennen vuotta 1881 myönnetään Palestiinan kansalaisoikeus, ja heistä tulee palestiinalaisia.
Edes tämä vaatimus juutalaisten kansallisesta itsemurhasta ei saanut riitaisia arabivaltioita yksimielisesti sen taakse. Transjordanian (vuodesta 1946 itsenäinen Jordania) kuninkuuteen mieltynyt Abdullah halusi alueen, johon olisi kuulunut Jordanian eli Itä-Palestiinan lisäksi Syyria, Libanon ja loput Palestiinasta ("loput Palestiinasta" tarkoitti nyk. Israelin aluetta Länsiranta mukaan luettuina so. Länsi-Palestiinaa.) Itse asiassa kaikki arabijohtajat halusivat enemmän kuin heillä jo oli. Muusta ei oltu yhtä mieltä kuin siitä, että juutalaisvaltiota ei tule. Juutalaiset tuli hävittää lopullisesti maan päältä, eli ranskalaisten vankeudesta palanneen suurmufti Amin al Husseinin sanoin "jatkaa siitä mihin Hitler jäi". II maailmansodan päättymisen ja Israelin itsenäisyysjulistuksen välisenä aikana käytiin verisiä ja armottomia taisteluja juutalaisten ja arabien sekä juutalaisten ja brittien välillä. Tammikuussa 1947 antoi Jamal-al-Husseini (Arab Higher Committeen johtaja) julistuksen jossa ilmoitettiin arabivaltioiden julistavan sodan juutalaisvaltiota vastaan, mikäli sellainen perustetaan. Sotahan itse asiassa oli jo käynnissä, joskaan ei vielä täysimittaisena
Britit yrittivät vielä ratkaista tilannetta parilla uudella Palestiinan jakoesityksellä ("Morrison-Grady" ja "Bevin"), joissa briteillä olisi säilynyt yliherruus perustettavissa valtioissa. Molemmat osapuolet hylkäsivät ehdotukset. Helmikuussa 1947 britit saivat tarpeekseen koko ongelmasta ja siirsivät sen muodostetun YK:n yleiskokouksen ratkaistavaksi. Ratkaisun hetket alkoivat olla käsillä.
Heinäkuussa 1947 suoritetun väestölaskennan mukaan Länsi-Palestiinassa asui arabeja 65,2 % ja juutalaisia 32,9%, muita kansallisuuksia 1,9% , kokonaismäärän ollessa yhteensä 1 846 000. Vain hyvin pieni määrä arabeja ja juutalaisia oli asunut lähes autioituneessa Länsi-Palestiinassa ennen juutalaisten v 1881 aloittamaa siirtolaisuutta sinne. Ylivoimaisesti suurin osa sekä arabeista että juutalaisista oli muuttanut Palestiinaan viimeksi kuluneen 65 vuoden kuluessa, mutta erityisesti Iso-Britannian mandaatin aikana vv. 1920 - 1947. Muuttajilla oli näin ollen ollut tiedossa, että Länsi-Palestiinasta (alun perin koko Palestiinasta) oli vuodesta 1920 alkaen tarkoitus tehdä juutalaisvaltio, ei arabivaltio. Arabeita oli tästä huolimatta muuttanut paljon Länsi-Palestiinaan juutalaisten tarjoaman toimeentulon vuoksi. Vähemmän näytti herättävän kiinnostusta palestiinalaisille arabeille perustettu oma valtio Transjordania, vaikka sen alue oli paljon suurempi, eikä ainakaan vähemmän hedelmällinen kuin karu Länsi-Palestiina.
YK:n päätöksessä n:o 181 päivämäärällä 29.11.1947 Palestiinan jako hyväksyttiin äänin 33-13. Mm. Neuvostoliito äänesti jakoehdotuksen puolesta, Iso-Britannia pidättäytyi äänestämästä (!). Neuvostoliiton kantaan vaikutti uuden Israelin valtion kommunistinen luonne kollektiivitiloineen ja yhteisomistuksineen.
Sissisota jatkui lähes taukoamatta. Osapuolten välit jatkoivat tulehtumistaan ja sitä mukaa kun brittien mandaattiajan loppuminen läheni, kovenivat sekä otteet että puheenvuorot. Vaikka arabivaltiotkin tunnustivat YK:n kansainväliseksi orgaaniksi ollen siinä itsekin jäsenmaita, eivät he näissä kysymyksissä juuri koskaan kunnioittaneet YK:n päätöksiä. Brittien ilmoittaessa mandaattiaikansa päättyväksi 14.5.1948 alkoivat arabivaltioiden sponsoroimat järjestelmälliset iskut sekä sotilaallisia kohteita että suojattomia siviileitä vastaan. Vastaperustettu Arab Liberation Army sai apua sekä Syyrialta että Transjordanialta, jolle britit olivat myöntäneet itsenäisyyden 1946 vastoin aikaisempia hallinnollisia sopimuksiaan. Arabiliiton öljy toimi tehokkaana käyttövoimana päätösten takana.
Tietoisina siitä että juutalaiset tulevat julistautumaan itsenäisiksi, alkoivat arabit huomattavan miesylivoimansa turvin tehdä järjestelmällisiä hyökkäyksiä siirtokuntia, kouluja, sairaaloita ja kaikkea juutalaisyhteisöä vastaan. Huhtikuun 23. päivä 1948 ilmoitti palestiinalaisjohtaja Jamal-al-Husseini YK:n turvallisuusneuvostolle, että arabit aloittavat sodan Palestiinassa välittömästi mandaattiajan päätyttyä.
Vuoden 1948 toukokuun ensimmäisellä viikolla Egypti, Syyria ja Jordania ilmoittivat virallisesti asevoimiensa hyökkäävän Palestiinaan heti brittien mandaattiajan päätyttyä. Näin ollen sota alkoi jo ennen kuin Israelin itsenäisyysjulistus oli annettu. Arabivaltojen virallistettua julkisesti juutalaisvaltion syntymisen estämisen kaikin käytettävissä olevin keinoin, ei maltillinen Haganahkaan voinut enää pysytellä erossa "epävirallisesta sodasta". YK:n lähteiden mukaan arabit kieltäytyivät kaikista rauhanneuvotteluista jotka eivät täyttäneet heidän vaatimuksiaan. Historian tutkijat ovat tästä hyvin yksimielisiä. Perusteena arabien ylimieliseen asenteeseen oli vankkumaton usko siihen, että mahdollisesti perustettava juutalaisvaltio ei kestä kahta viikkoa kauempaa ylivoimaisen vastustajan sotavoimia. Milloinkaan näissä Palestiinan kohtalonkysymyksissä ei palestiinalaisille itselleen yritetty järjestää mitään neuvoa-antavaa kansanäänestystä, vaan arabien johto saneli päätökset.
Marraskuun viimeisen päivän 1947 ja huhtikuun alun 1948 välisenä aikaan surmattiin tässä sisällissodassa n. 6200 ihmistä, joista n. 3000 oli arabeja, n.2730 juutalaista, 430 brittiä ja viitisenkymmentä muuta. Molemmat osapuolet olivat siirtyneet puolustuksesta laajoihin hyökkäyssotatoimiin. Haganah sai käskyn ottaa kontrollin sillä alueella, joka mandaattiin oli juutalaisille määrätty, pois lukien Jordanian alue. Huhtikuun 9.päivänä 1948 juutalaisten terrorijärjestöt Irgun ja Stern tekivät iskun Dir Yassinin kylään, jossa kuoli n. 250 arabia. Arabit hyökkäsivät neljä päivää myöhemmin aseettoman saattueen kimppuun, jolloin 77 juutalaista sai surmansa. Jewish Agency tuomitsi Dir Yassinin verilöylyn. Arab Higher Committee ei tuominnut yhtäkään arabien terrori-iskua. Huhtikuun 18. päivä juutalaiset valtasivat Tiberiaksen, 22.4. Haganah otti Haifan haltuunsa. ja 25.4. hyökättiin Jaffaan joka antautui 13.5. eli päivää ennen itsenäisen juutalaisvaltion syntyä. Taistelut vain kiihtyivät.
14. toukokuuta 1948 julistettiin perustettavaksi juutalaisvaltio, Israelin valtio (Medinath Israel) YK:n yleiskokouksen päätöksen mukaisesti. Ote itsenäisyysjulistuksesta: "Meitä vastaan kuluneiden kuukausien aikana tehtyjen voimakkaiden hyökkäysten jatkuessakin me vetoamme Israelissa asuviin arabikansalaisiin rauhan säilyttämiseksi, pyydämme heitä osallistumaan valtion rakentamiseen täyden ja tasa-arvoisen kansalaisuuden pohjalla ja olemaan asianmukaisesti edustettuina kaikissa valtiolaitoksen väliaikaisissa ja pysyvissä elimissä"
Arabimaat reagoivat vertaansa vailla olevalla raivolla. Kuwatly, Syyrian presidentti: "Me elämme ja kuolemme Palestiinan kanssa."
Al Qulta, kairolainen lehti: "Viisisataatuhatta irakilaista valmistautuu tähän pyhään sotaan. Jos juutalaiset uskaltavat julistautua itsenäiseksi valtioksi, marssii 150 000 syyrialaista sotilasta yli Palestiinan rajojen, ja Egyptin mahtava armeija tulee työntämään juutalaiset mereen."
Syyrian pääministeri Yamal Mardam: "Älkää enää vain puhuko, islamilaiset veljeni. Nouskaa ja pyyhkäiskää nuo kirotut sionistit pois maan pinnalta".
Amin al Hussein, Jerusalemin suurmufti: "Muhamettilaiset veljeni, minä julistan Pyhän sodan, Jihadin. Tappakaa juutalaiset! Tappakaa heidät kaikki!"
Hassan al-Bannah, Muslimiveljeskunta: "Kaikki arabit, nouskaa ja hävittäkää juutalaiset! Täyttyköön meri heidän ruumiistaan."
Seleh Harb, Muhamettilainen Nuorisoliitto: "Tempaiskaa miekkanne tupesta, islamilaiset veljet ja käykää juutalaisia vastaan! Tuhotkaa heidät viimeiseen mieheen! Voitto on meidän!"
Azzam pasha, Yleisarabialaisen liiton pääsihteeri: "Tästä tulee tuhoamissota, joka on vetävä vertoja mongolien verilöylylle."
Israelin itsenäisyyssota 1948
Israelin radion ilmoittama itsenäisyysjulistus oli tuskin päättynyt, kun Egyptin ilmavoimien koneet nousivat jo pommikuormiensa kanssa ilmaan, suuntanaan nuori juutalaisvaltio. Yhdysvallat tunnusti yksitoista minuuttia yli puolenyön, toukokuun 15. päivän ensimmäisellä tunnilla Israelin valtion de facto. Neuvostoliitto odotti 17. päivään asti. Arabivaltiot eivät odottaneet. Viisi tuntia vanha valtio sai tuntea seitsemän ympäröivän arabivaltion murskaavan ylivoimaisen hyökkäyksen aamun ensimmäisinä sarastavina tunteina. Libanon hyökkäsi pohjoisesta, Syyria koillisesta, Jordania idästä yhdessä Irakin kanssa ja Egypti lounaasta. Saudi-Arabian ja Jemenin osuus oli enemmän muodollinen. Palestiina piti jakaa arabivalloittajien kesken. Kahden viikon päästä Jerusalemissa istuisi uusi valtias. Siitä kuka se olisi, oli jo käyty kiivasta sanasotaa. Kaikki vaativat Jerusalemia itselleen, mukaan lukien Saudi-Arabia. Itsenäistä palestiinalaisvaltiota ei mainittu sanallakaan. Tosin mitään Palestiinan kansaakaan ei ollut olemassa, ellei jordanialaisia oteta lukuun. YK ei tuominnut hyökkäystä eikä yrittänyt estää sitä millään tavoin. Rauhanturvajoukoista ei edes keskusteltu. Yleinen mielipide oli, että juutalaisvaltio ei kestä muutamaa viikkoa kauempaa näin massiivista hyökkäystä ja jouduttaisiin vain kiusalliseen tilanteeseen alueen uusjaon puitteissa.
Arabivaltiot ilmoittivat laatineensa nerokkaan suunnitelman juutalaisvaltion tuhoamiseksi ja juutalaisten olemassaolo kansana lakkaisi saman tien. Heidät ajettaisiin mereen. Voittoisat arabiarmeijat ryhtyisivät sen jälkeen hallitsemaan maata. Israelin puolustusvoima Haganah oli vahvuudeltaan n. 25 000 miestä. Aseistus oli heikkoa ja periytyi osin juutalaisilta joukoilta, joita oli palvellut sodan aikana brittiarmeijassa. Ammuksia oli vähän, lentoasetta ei juuri nimeksikään ja panssarivaunuja ei brittien laivastosaarrosta johtuen voinut käytännössä lainkaan saada maahan. Huolimatta Haganahille viimeisen puolen vuoden aikana tehdyistä hankinnoista pääasiassa Tshekkoslovakiasta ja Ranskasta, olivat arabit musertavan ylivoimaisia. Heillä oli raskasta aseistusta, tykistöä, panssarivaunuja, lentokoneita ja käsiaseistusta riittämiin. Suurimmalta osaltaan ne olivat Iso-Britanniasta ostettuja. Alkuun taistelut näyttivätkin olevan arabeille menestys. Jordanian Arabilegioona valtasi brittikenraali John Glubbin johdolla sekä Länsirannan että Jerusalemin vanhan kaupungin, ja juutalaiset joutuivat antautumaan siltä osin. Mutta kahdesta viikosta tuli vähitellen kaksi kuukautta, eivätkä arabit olleetkaan päässeet niskan päälle. Juutalaiset eivät suostuneet tuhoutumaan vaan tekivät sitkeätä vastarintaa ja alkoivat vähitellen saavuttaa lisää jalansijaa, vallaten takaisin menetettyjä alueitaan.
YK:ssa Israel vaati turvallisuusneuvostoa tekemään päätöslauselman jossa arabivaltioiden menettely tuomittaisiin, ja aseistetut joukot vedettäisiin pois Israelista. Vastapuolella Arab Higher Committeen puhemies väitti, että arabiarmeijat oli pyydetty apuun pitämään rauhaa ja järjestystä yllä levottomassa Palestiinassa. Mandaattialue oli nyt brittien lähdettyä heidän mielestään Palestiina ja juutalaiset siellä asuva vähemmistöryhmä, joka tappeli hallitsijoitaan vastaan. Toukokuun 29. vuonna 1948 saatiin aikaan neliviikkoinen aselepo, joka alkoi kesäkuun 11. päivänä. Ensimmäisessä yhteenotossa arabit olivat saaneet pahasti selkäänsä, ja niiden moraali oli alhaalla.
Taistelut alkoivat uudelleen 8. heinäkuuta, mutta tämän neljän viikon aikana Haganah oli vahvistunut jo 60 000 asekuntoiseen mieheen. Kalustoakin oli saatu ostettua lisää mm. Neuvostoliitosta. Niinpä taistelut olivat yhä tuloksellisempia. Molemmin puolin käytiin sotaa myös terrorismin keinoin. Aselevot ja taistelut seurasivat toisiaan, mutta arabiarmeijoiden tappio häämötti yhä selvempänä. Vasta vuoden 1948 lopulla arabivaltiot suostuivat aseleponeuvotteluihin.
24.2.1949 Egypti ja Israel sopivat aselevosta. Libanon 23.3.1949 ja Jordania 3.4.1949 tekivät samoin. Hävityn sodan vuoksi Syyriassa tapahtui vallankaappaus maaliskuussa 1949 ja sotilasjuntta allekirjoitti aseleposopimuksen 20.7.1949. Irak ei tehnyt mitään sopimusta. Arabit eivät ryhtyneet myöskään mihinkään toimenpiteisiin itse aiheuttamansa pakolaisongelman ratkaisemiseksi. Aluemenetyksinä Israel oli joutunut luopumaan Balfourin julistuksessa ja Kansainliiton päätöksessä sovitusta kansalliskodistaan, mutta jäi valtiona eloon. Sen rajoiksi jäivät aselepolinjat. Gaza oli jäänyt Egyptin saaliiksi. Osa Länsirantaa ja Itä-Jerusalem jäi Jordanian valloittamaksi, jolle nämä alueet jäivätkin 19 vuodeksi. Syyrialle Israel menetti osan Golanin kukkuloista. Myöhemmin, vuoden 1967 sodassa Israel valtasi menettämiään alueita takaisin.
Israelin nuori valtio oli selvinnyt ensimmäisestä tulikasteestaan. Juutalaiset saattoivat nyt alkaa maansa rakentamisen yhdessä sinne jääneen arabiväestön kanssa itsenäisyysjulistuksensa mukaisesti. Maasta vastoin itsenäisyysjulistuksessa esitettyä kehotusta lähteneet n. 700 000 arabia jäivät pakolaisiksi Israelin ulkopuolelle. Osa heistä palasi varsin pian sodan jälkeen Israeliin, joka kuitenkin joutui samanaikaisesti ottamaan vastaan arabimaista sodan aikana laittomasti karkotetut n. 700 000 juutalaista pakolaista. Kaikkien arabien paluuseen heti sodan jälkeen ei siis ollut mitään mahdollisuuksia, ja arabimaiden vihamielinen politiikka sekä uudelleen viriävä terrorismi teki lyhyessä ajassa paluun kokonaan mahdottomaksi.
